Pitkään on ollut omalla tavallaan vaikeaa - unettomuutta, liikaa uneliaisuutta, liian isoja annoksia, vääriä ruokia, liian vähän ruokaa, itkua, huutoa, mustelmia, ahdistusta, stressiä. Lähinnä sitä fyysistä kipua, henkisestä kun pääsi melkein kokonaan viime kesäkuussa, kun postista tupsahti avohoidon lopetuspäätös. Hyvä niin, en mä kuulunut sinne. Ja nyt on niiltä osin ihan hyvä olla.
Varmaan tuo kaikki ahdistus on ihan normalia, sitä on varmasti kaikilla - kaikilla on omia murheita. Välillä kyllä tuntuu, että ehkä mä näytän omiani liian kovasti. Tai lähinnä valitan, ja suurimman osan ajasta vielä turhaan. Siitä tahtoisin eroon, tahtoisin todella - se on nimittäin ihan hirveä tapa. Viime aikoina oon yrittänyt kiinnittää siihen huomiota, mutta silti tuntuu, että tympäisen välillä itse ketäkin. Eniten pelottaa, että menetän ne ihmiset, keille eniten uskallan valittaa - ne rakkaimmat.
Tänään on itkettänyt liikaa koska en osaa. Joskus mulle opetettiin, että jos et osaa, et riitä - siitä varmaan kaikki kyynelehtiminen ja sitä kautta itsesäälissä märehtiminen (ja valittaminen) on tänään johtunut. Pitäisi yrittää paremmin ja samalla koettaa olla olematta niin ankara itselleen. Mutta ihan oikeasti, jos on ollut jossain hyvä aina, ja yhtäkkiä ei olekkaan, niin kyllä se ärsyttää. Ja saakin ärsyttää, sitä vaan ei pitäis purkaa muihin.
Fyysinen kipu onkin sitten nivelissä, ja rajoittaa tekemistä välillä aika paljonkin. Liikuntaa olen joutunut vähentämään, mutten tajunnut vähentää ruokailua samassa suhteessa ja tsädääm, tuloksena söpö, löysä ja pöhöttynyt
pullataikinakroppa. Ylimääräistä ja sitä, mistä ottaa kiinni - sitä mikä heiluu kun vähän tärähtää. Sitä, mikä ei enää oo kaunista. Siitä ois tarkoitus päästä eroon. Ei heti, ei kohta, vaan ajan kanssa. Tasapainoisempi elämä olisi ihana asia - upea.
Ja se, että olisin vähän vähemmän itsepäisempi ja -keskeisempi. Että se itsepäisyyspäivä olisi harvemmin. Vaikka kerran vuodessa.
